Prologi: Pahan olon vuodatus
Page, Arizona, USA: Matkallakin voi olla huonoja päiviä. Tänään on ollut yksi sellainen, joten kirjoitetaanpa ensin siitä, jotta huonon päivän tunnelma ei välittyisi itse kirjoituksesta ja koska toisten huonolle onnelle on aina mukava nauraa. 🙂
Ensinnäkin, vaikka herätyskello oli ilmoittamassa ilmaiselle aamupalalle nousemisen ajankohdasta reilusti jo ennen yhdeksää aamulla, tapahtui sängystä nouseminen vasta yhden aikoihin päivällä. Kolmen aikoihin pääsimme hyvinkin nopean etsinnän jälkeen tämän pikkukylän päätien varrella sijaitsevaan ”ravintolaan” ”aamupalalle”. Mainittakoon, että Yhdysvalloissa vierailumme aikana parhaat aamupalat on nautittu elokuvistakin tutuissa American Diner -tyylisissä ravitsemusliikkeissä, missä ystävällinen tarjoilija tuo ensin kahvia pöytään ja vasta sen jälkeen aletaan katsomaan itse aamupalaa. Kuitenkin, tilasimme täälläkin kahvit ja hetken päästä pöytään tulikin kaksi kupillista aamukaffeja kera maitojauhepussien(?!). Pieni epäilys tulevasta heräsi mielessä. Olli tilasi Kung Pao kanaa ja meikäläinen Deluxe American Style Hamburgerin. Olli sai kanaviillokin riisillä (ilman kasviksia) ja allekirjoittanut kylmäksi jääneet uuniranskalaiset ja kuivan, pienintäkin pienimmän hampurilaisen. Olisin halunnut nähdä, että millainen se tavallinen, ilman deluxe -etumerkintää oleva, American Style Hamburger olisi ollut. Markalla ei saa kympin ateriaa.
Mielipahan saattelemana lähdimme etsimään mielihyvän alkulähdettä ja päädyimme niinkin surulliseen paikkaan, kuin McDonaldsiin. Olli otti mukaansa jäätelön ja minä kahvin. Ja juuri hotellihuoneeseen päästyämme iski karu totuus vasten kasvoja: unohdin maidon. Syvä huokaus ja lähtö kylmään ulkoilmaan kohti viereisessä rakennuksessa olevaa respaa. Rappusten alapäässä määrätietoistakin määrätietoisempi askellus kostautui ja märällä kadulla liukastumisen takia kuumat kahvit olivat kädelläni. Ja kun pääsin hotellin respaan, niin ainoa ”maito” sielläkin oli jauhemaisessa muodossa. Voi tätä mielihyvän määrää. Voin kertoa, että se kahvi jäi juomatta :).
Nyt on kello jo yhdeksän illalla ja pahan mielen prologi on korvattu pizzalla, aika siis siirtyä ajassa kaksi viikkoa taakse päin ja itse…
…tarinaan: Rarotonga – maanpäällinen paratiisi
Auringonlasku Cookinsaarilla
Rarotonga, Cookinsaaret: Kuluneen viiden kuukauden aikana olemme nähneet lukuisia paikkoja ja lukuisia lentoyhtiöiden turvallisuusvideoita. Henkilökohtaiset suosikkini ovat Air New Zealandin videot, joista tässä ensimmäinen. Tämän videon ja elokuvien saattelemana lento keskelle Tyyntä valtamerta sujuikin oikein mallikkaasti.
Aikavyöhykkeen ylittämisen johdosta tämä matkustuspäivä oli siitä erikoinen, että se kesti 48 tuntia. Olimme siis perillä Rarotongalla saman päivän aamuyöstä, jolloin Aucklandista myöhään illalla lähdimme. Lentokentällä oli meitä vastaanottamassa hauska mies, joka soitteli kitaraa ja lauloi tervetulolaulun – mikä työ miehellä! Etukäteen järjestetty kyyti saatteli meidät majapaikkaan ja kohti sänkyjä.
Cookinsaarten väestömäärältään suurin saari on siis meidänkin lomapaikkana toiminut vajaan kymmenentuhannen asukkaan Rarotonga. Syy alunperin tälle saarelle tulemiseen oli hyvinkin yksinkertainen: kumpikaan meistä ei ollut ikinä kuullut siitä ja koska lisähintaa lentolipuille tuli tästä visiitistä vain noin 100€, oli rentouttava rantaloma matkan loppupuolelle enemmän kuin hyvä valinta.
Majapaikan allas
Ensimmäisen päivän aamusta (tai oikeammin alkupäivästä) lähdimme rantaan etsimään ruokapaikkaa. Majapaikkamme sijaitsi siis ylempänä rinteillä, noin 10 minuutin kävelymatkan päässä rannasta. Tämä oli toki oikein mukavalta kuulostava ominaisuus, sillä olihan Japanin maanjäristyksen tuoma tsunamiriski vielä ainakin periaatteessa saarella olemassa. Aamupalapaikka löytyi ja nautittuamme oikein maukkaat aamiaiset, lähdimme kävelemään takaisin kohti rinnettä. Sillon se tapahtui. Olli tunsi terävän vihlaisun reidessänsä ja punainen jälki shortsin lahkeen alla kertoi totuuden puremasta. Koska mitään pistiäistä ei kuitenkaan ympärillä nähty, painettiin asiaa villaisella. Majapaikkaan pääsyn jälkeen, meikäläinen lähti jäätelölle ja takaisin tultuani huoneen lattialla odottikin pureman syypää:
Myrkyllinen tuhatjalkainen
Ainoa etukäteen tiedossa ollut myrkyllinen otus saarella oli luiminut jossain Ollin shortsien taskuun ja iski sieltä käsin julmat hampaansa kiinni reisilihakseen. Olli iski otuksen löytäessään sen kanveesiin uimaräpylällä. Puremakohta turposi halkaisijaltaan muutaman sentin kokoiseksi ja myrkyn takia myös lääkelaukusta kaivettiin kyypakkauksen kortisonitabletti. Tuhatjalkaisella on muuten kaksikymmentä jalkaparia 😀
Ensimmäinen kolme päivää saarella meni siis puhtaasti lähialueita ja rantoja tutkien, sekä toki sitä aurinkoa ottaen. Neljäntenä lomapäivänä päätimme vuokrata skootterin ja tutustua saareen hieman tarkemmin. Sillä sitten kävimme ”pääkaupungissa” ruokaostoksilla ja illalla kiersimme koko saaren ympäri ihaillen auringonlaskua.
Rarotonga
Loppuviikko menikin likipitäen täysin alkuviikon kaltaisesti. Syötiin hyvin, nukuttiin pitkään, nautittiin auringosta, uitiin ja Olli (jolla oli välineet mukana) kävi myös snorklaamassa. Aurinko tarttui hyvin ja ikävä kyllä on tässä vaiheessa matkaa todettava, että se rusketus on ilmeisesti jäämässä tämän reissun viimeikseksi, sillä vastaanotto Yhdysvalloissa oli kaikkea muuta kuin lämmin.
Yhdysvallat, viimeinen etappi
Tällä kertaa samaisen lentoyhtiön turvallisuusvideo oli vielä edellistäkin hauskempi. Jollet siis sitä vielä katsonut, niin laitapa tämä pyörimään. Yölento, hyvät unet, laskeutuminen ja matka loputtomien unelmien maahan sai melkein alkaa. Melkein siksi, että edessä oli enää tiukkaakin tiukemmat turvatarkastukset. Nyt on siis tämänkin tarinan reissaajien pärstän kuvat, sekä kaikki sormenjäljet Yhdysvaltojen viranomaisten hallussa. Tiedossa on myös tämän maailmanympärysmatkan aiemmat kohteet, lentojen numerot, vierailun kesto, sekä sen tarkoitus. Yllättävän kivuttomasti tarkastukset silti menivät. Ei laukkujen avaamisia tms. Ei muutakuin lentokenttärakennuksesta ulos ja ensikosketus Amerikkaan:
USA - märkä ja kylmä vastaanotto
Hupparit siis päälle ja pää luimussa vesisateesta etsimme autovuokraamomme bussikyytiä. Kyyti löytyi muutaman minuutin odottamisella ja pian jo olimmekin vuokraamossa vuokrapapereita tarkastamassa. Koska kaikki oli kunnossa, pääsimme nopeasti pihalle valkkaamaan tulevan menopelimme. Alle tarttui viereinen, vuoden 2011 Chevrolet. Rinkat baksiin ja nokka kohti Los Angelesin keskustaa ja meidän hostellia.
Hostelli löytyi yllättävän kivuttomasti siitäkin huolimatta, että jätimme navigaattorin pölyttymään autovuokraamon hyllylle, koska totesimme hinnan olevan aivan liian kova meidän budjettiimme. Myöskään 12 kaistaiset moottoritiet eivät menoa vastustaneet, vaan päinvastoin. Los Angels on muuten tähän aikaan vuodesta melko kylmä. Lämpötila oli koko ajan kymmenen plus-asteen tietämillä ja öisin näissä eristämättömissä taloissa on välillä ”hieman viileä”. Hyvää totuttelua siis Suomeen paluuseen. Los Angelesissa jouduimme myös toteamaan, että emme oikeasti tiedä yhtään mitään Yhdysvalloista. Nimittäin kun toisena päivänä lähdimme muuten vain ajelemaan, löytyi puoliksi vahingossa mm Hollywoodin Walk Of Fame, Hollywoodin kyltti, Melrose Place, sekä tietysti Beverly Hills. Ihan kohtuu hyvä ajomatka, varsinkin siihen nähden, että kamera ei ollut mukana :D.
Olli, aurinko ja hymy!
Tietä Las Vegasiin
Hyvin pienen palaverin jälkeen suunnitelmat oli selvillä. Lähdetään Los Angelesista hyvin pian eteenpäin, eli nokka kohti Las Vegasia. Meikäläinen oli ajovuorossa ja Olli suunnistajan paikalla. Matka Vegasiin sujui taukoineen noin viidessä tunnissa, mikä oli paljon oletettua nopeammin. Tie oli oikein mukavaa ajettavaa ja ainakin allekirjoittanut löysi pisimmän suoran tienpätkän, mitä olen ikinä ajanut. Yhtäkkiä kaikki se, mikä joskus on tuntunut niin kaukaiselta onkin siinä hetkessä. Ajoittin se tuntui hyvin oudolta.
Nyt se siis oli todellista, oltiin elokuvamaisemissa, oltiin pieniä niiden valtavien talojen rinnalla ja oltiin Vegasissa. Miljoonat ja miljoonat värivalot loistivat pimenevässä illassa ja kaikki se pelien ja ihmisten vilinä oli suoraan meidän edessä. Nyt on siis tultu ajettua Vegasin kuuluisaa pääkatua, pelattua Bellagiossa ja ennenkaikkea, jäätyä voitolle sieltä!
Kaksi iltaa tuli siis kulutettua Las Vegasin katuja hyvin tehokkaasti. Paljon oli siellä nähtävää ja totuttuun tapaan pokkarilla on kohtuu haasteellista saada hyviä kuvia. Tässä kuitenkin pari edes jotenkin onnistunutta otosta:
Aivan Vegasin vieressä sijaitsee myös tähän astisen Yhdysvaltojen visiitimme kohokohta, ainakin meikäläisen mielestä, nimittäin Hooverin pato ja erityisesti sen vieressä sijaitseva Bypass silta. Onhan tuo vierailukohteena vähän ehkä insinöörimäinen, mutta Vegasista tunnin ajomatkan arvoista kelle tahansa. Silta ja pato ovat kokoluokiltaan jotain, miten sen nyt sanoisi, käsittämätöntä Suomen vastaaviin verrattuna. Kuvat puhukoot taas puolestaan:
Hoover Dam
Hoover Dam Bypass
Miten me nyt siis olemme tänne pienen pieneen kylään joutuneet, voisi joku kysyä. Lähdimme Las Vegasista Google Mapsin saattelemana ajamaan kohti Grand Canyonia. Olisi ehkä pitänyt tarkastaa, että missä päin kanjonin näköalapaikat oikein ovat, sillä pohjoispuolella, minne matkasimme, on näköalapaikalle johtava tie talvisaikaan suljettu. Eikä mikään ihme, sillä matkalla täällä (välillä St George – Page) laski lämpötila pahimmillaan nollaan asteeseen. Ja nyt on kuitenkin siis kevät, eikä täällä varsinaiseen talvisaikaan nastarenkaita tunneta, joten parempi näin. Matkaamme tästä huomenissa siis kohti kanjonin eteläpuolista Grand Canyon Villagea, josta tämä yksi maailman kuuluisimmista ”ihmeistä” meille toivottavasti aukeaa.
Maisemia Yhdysvalloista
Mitä siis nyt on tapahtunut Yhdysvaltojen vierailumme aikana. Takana on seitsemän matkustuspäivää ja jo neljä osavaltiota. Mikäli sama vauhti jatkuu, niin ties mistä vielä itsemme löydämme. Paljon on jo nähty ja tämä reissun viimeinen etappimme tuleekin olemaan melkoista lomailua. Tai melkoista lomailuahan tämä koko puolivuotinen on ollut, mutta nyt on taas auto alla ja käydään täysin turisteina katselemassa nähtävyyksiä ja kuuluisia kaupunkeja. Vielä on noin parikymmentä päivää reissua jäljellä, joten viimeistä viedään. Mieli kohti kotia, mutta täynnä intoa silti jäljellä olevista matkapäivistä. Kiitos ja kummarrus täältä käsin sinulle, joka tämän taas lukea jaksoit!
Surkeat äijät auringon perässä 